Perniönjoki/Kiskonjoki on suosikkipaikkojani suppausretkelle. Pitkä komea joki, jonka vaativuus vaihtelee ajankohdan ja sään mukaan. On hetkiä jolloin ei melomalla pääse vastavirtaan virtauksen takia, tai koskiosuus ei ole kuohunnan tai kivien takia melottavissa. Tai sitten joki on yhtä tyyneyttä ja rauhaa, jossa voi ihan vaan lilluskella ja nauttia, tai halutessaan kerätä vaikka kymmeniä kilometrejä.
Tänään sää oli optimaalinen, pientä tuulta ja puolipilvistä. Suunnitelma oli lähteä superhyvältä lähtöpaikalta Heikkiläntien sillan kupeelta ja meloa pitkälle Kiskonjoen haaraan. Alkumatka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kunnes.
Rantapusikossa oli yksi joutsen. No ei siinä mitään eiköhän tuo siitä ala edetä, ja niin se tekikin. Ja karjui samalla eteenpäin. Jolloin näkyviin tuli toinen isompi joutsen ja olisiko ollut neljä pientä kaveria vieressä. Siis koko perhe. Sitten alkoi draama. Isot joutsenet vaihtoivat paikkaa. Isoin jäi tuijottamaan minua, venytteli kaulaa, äänteli ja heilutteli siipiä paikallaan vedessä. Tyhmempikin tajuaa selvän viestin ” tänne ei ole tulemista”. Tässä vaiheessa olin tietysti paikoillani ja odottelin mitä asia kehittyy. Muu pesue jatkoi matkaa eteenpäin niin ettei niitä enää näkynyt. Sitten isä nousi kovalla äänellä ja loiskeella ilmaan ja veden pintaa lentäen lensi eteenpäin. Ja siinä samassa joen varressa laiduntanut nautakarja reagoi joutsenen ääneen ja liikkeeseen, ja alkoi juosta joen vartta ja mylviä. Samassa huomasin joutsenpesueen tulevan kauempana takaisin päin. Tässä vaiheessa tuumasin, että tarpeeksi actionia ja draamaa tälle päivälle, paras vaihtaa meno meren suuntaan.
Joutsenperhe saa oleilla ihan rauhassa, enemmän se heidän paikkansa on, minä voin hyvin mennä toiseen suuntaan. Suunnitelma siis muuttui, kuitenkin tuli oikein kiva retki. Yhteensä 13 kilometriä, ja noin pitkälle en ole meren suuntaan aikaisemmin mennyt. Toiseen suuntaan taas joku toinen kerta.
