Kesäkuussa 2014 näin mielenkiintoisen tarjouksen “SUP-tunti yhdelle”. “Mitä tuo on? Vedessä laudan päällä ihminen seisomassa, mela kädessä. Surffataanpas tietoja vähän”, Suurin osa kuvista oli otettu makeissa, lämpimissä maisemissa palmujen katveessa, ei paha. Oli myös Suomessa otettua videota varsin syksyisessä säässä, jossa supattiin verkkarit jalassa. Joka tapauksessa kiinnostus heräsi ja varasin itselleni opastetun tunnin, jostain kumman syystä vasta aivan heinäkuun loppuun, kesälomani jälkeen (kuka nyt haluaa lomaansa pilata oudolla jutulla?).
Päivä koitti ja töiden jälkeen suuntasin Hietalahden rannalle intoa puhkuen. Oli mukava aurinkoinen päivä. Rannalla oli katos, jonka ympärillä oli lautoja odottamassa, muita kurssilaisia sekä Erimover-henkilökuntaa = erittäin iloisia ja reippaita nuoria. Meitä kurssilaisia oli kymmenkunta. Saimme ensin allekirjoitettavaksi paperin, jossa kerroimme menevämme kurssille omasta halusta, osaavamme uida ja vapautamme yrityksen kaikesta vastuusta, jos jotain sattuu. Gulp, tosi rohkaisevaa…
Ensin kuivaharjoiteltiin maissa, kuultiin ohjeet ja saimme kysyä kysymyksiä. “Miten saa laudan kaadettua?” Ei lauta kaadu, tippua siitä kyllä voi. “Muistakaa pitää itsenne tiukkana.” Tämän muistin, liiankin hyvin. “Joko karkuremmi jalkaan tai kelluntaliivit päälle.” Kiitos, molemmat. “Muistakaa irroittaa karkuremmi jalasta ennen kuin lähdette laudalta maihin”. Tätä en sitten muistanut :).
Sitten mereen. Ensin kahlataan, sitten laudan päälle ja polvilleen melomaan. Eteenpäin, tämän sujuu oikein mukavasti. “Nyt seisomaan!” Niinkö? Oikeasti? Keikkaa. No noustaan sitten, tiukkana, jäykkänä, muista hengittää. Pystyssä, älä liiku ettei vaan kaadu, älä hengitä, ettei vaan kaadu, tai siis hengitä. Mutta en kyllä liiku. Nyt tiukkana.
Sitten se alkoi, hirveä jalkatärinä. Tärisee, tärisee, lopu, lopu, tiukkana, tiukkana. Ei tästä tule mitään, jos tämä jatkuu, niin varmasti tipun mereen. Pakko lähteä takaisin rantaan. Hyvin varovasti käännän ylävartaloa katsoakseni taakse, että missäs se ranta onkaan. Kaukana. Oli edetty aallokossa varsin pitkä matka. Ohjaaja tulee lähellä ja huikkaa “usein auttaa, jos menee takaisin polvilleen ja aloittaa alusta, vähän rennommin ja heti vaan melomaan”.
OK. Alusta siis. Polvilleen. Rentoudu. Hengitä syvään. Seisomaan. Rentouta polvet, vähän koukkuun. Ja melomaan. Ja siitähän se sitten lähti.